Spice Girls

Ikäväkseni täytyy todeta, että Retu on taas notkunut viime päivät parhaan kaverinsa vierellä makuuhuoneessa. Taasen tekstini koskee siis tätä mekaanista ystävääni, televisiota. Mutta ei nyt aivan pelkästään sitä.

Sunnuntai-iltana Subtv:ltä tuli erittäin mielenkiintoinen ja nostalginen dokumentti: Tosipaikka: Spice Girls - diivojen paluu. En ole pitkään aikaan kuunnellut Spice Girlsiä, enkä muutenkaan ajatellut koko yhtyettä. Kymmenisen vuotta sitten bändiä tuli ajateltua sen verran, että voisinpa todeta sen jopa hallinneen elämääni. Siksi siis jämähdin (jälleen) tv:n ääreen katsomaan tuota ihanaista dokumenttia.

Dokumentissa bändin jäsenet kertoivat suhtautumistaan bändiin ja menestykseen. Jokainen kertoi omalla vuorollaan ja yksin, joten sanomisiaan ei sinänsä tarvinnut varoa. Olin silti yllättynyt siitä, miten suoraan, etenkin Geri ja Mel B puhuivat toisistaan. Kaikkihan sen tiesivät, että heidän välillään oli riitaa, mutta ei siitä kovin paljon puhuttu. (Tosin allekirjoittanut keskittyi tuohon aikaan enemmän fanituotteiden keräämiseen ja koreografioiden ja laulujen sanojen opetteluun kuin lehtijuttujen lukemiseen..)(Kuvat kyllä katsoin.) En osannut päättää kumman puolella olin. (Tämähän on bändin ihailussa kaiken a ja o, että tietää kenen puolella on riitatilanteissa.) Toisaalta vaikutti siltä, että Geri oli ollut määräilevä paska, toisaalta taas Mel B tuntui olevan ihan samaa höystettynä aina niin kivalla "hällä väliä" -asenteella. Ehkä kuitenkin olen Gerin puolella, koska...Geri on Geri.

Ohjelmassa oli paljon vanhoja klippejä vuosien varrelta. Monet näistä klipeistä löytyvät myös One Hour Of Girl Power -videolta. Olen katsonut videon tuhansia kertoja ja osaan sen käytännössä ulkoa. Dokumenttia katsellessa tuli välillä samanlainen tunne kun 10 vuotta sitten OHOGP:a katsellessani. Esimerkiksi pätkä, jossa Spice Girls sytyttää Oxford Streetin jouluvalot Lontoossa sai minut tuntemaan kouristuksia vatsassa. Muistan elävästi kun Geri nappaa randomilla pikkupojan yleisöstä ja kantaa häntä jonkun aikaa olkapäällään. 10 vuotta sitten ajattelin, että tuo pikkupoika on nyt saanut kaiken elämässään ja ettei mikään voi olla niin hienoa. Olin sanoinkuvaamattoman kateellinen sille pojalle. Nykyään en ole ehkä enää ihan niin kateellinen.

Vielä suuremmat villun väreet (näin Ainoa lainatakseni) aiheutti Brit Awards -97, jossa Gerillä oli Union Jack-asu. Muistaakseni opettelin siitä Who do you think you aren koreografiatkin. Pätkällä oli edelleen sama vaikutus kuin 10 vuotta sitten. Juontajan kuuluttaessa Babyn, Sportyn, Gingerin, Scaryn and Posh:n lavalle jännitti jo ihan tosissaan. Ehkä hieman hämmentävää, mutta samalla aika mukavaakin.

Kaikin puolin dokumenttia oli ilo katsella. Parasta antia olivat (ainakin itselleni) ennen näkemättömät klipit mm. koekuvauksista. Victoriakin lauloi niissä yllättävän hyvin. Keikoilla kun hän ei niinkään loistanut laulupuolella, eikä tanssissakaan ollut kehumista. Tosin Victorian asut olivat usein tanssimisen kannalta vaikeimmasta päästä. Entiselle täyspäiväiselle fänille (niinkuin 90-luvun lehdet sanan tavasivat) dokumentti ei sinänsä tuonut paljon uutta tietoa itse bändistä, mutta vanhoja on aina hauska muistella. Katsellessa tuli vain mieleen, että tuntuisi oudulta, jos alkaisi yht´äkkiä alkaisi ihailla jotain bändiä samanlaisella hurmoksella ja riippuvaisuudella kuin Spice girlsiä aikanaan.

Sitä odotellessa: Girl Power vaan ja hyvää yötä!

P.S Haluan pyytää anteeksi venäjän opettajattareltani huonosti tehtyjä venäjän läksyjäni. Täytyy myöntää, että tällä kertaa Spice girls priorisoitui Anna Ahmatovan edelle. Retu lupaa parantaa tapansa.